perjantai 16. joulukuuta 2016

056. Ressu 23.10.2007 - 14.12.2016

Maailman ainakin toiseksi monin poni ja mun henkireikä, joka piti mut pystyssä <3

Ressu 23.10.2007 - 14.12.2016













torstai 8. joulukuuta 2016

055. On aika hiljaa kiittää

Blogi, facebook ja instagram ovat kaikki olleet jälleen kerran epäaktiivisina jo viikkoja, ja tällä kertaa mulla on sille ihan oikea syy.

kuvat (c) Janita

Someista ei oo saanut lähiaikoina sitä kuvaa, miten meillä menee - ei alkuunkaan, ja johtunee myös osittain epäaktiivisuudesta. Meillä ei nyt suju ollenkaan hyvin, ja siitä mä tulinkin nyt kertomaan.

Toissa viikon lauantaina Vilman ollessa meillä ja lähtiessämme neljän hevosen porukalla maastoon, sattui meille pieni äksidentti. Ressu pelästyi jotakin olematonta eikä rauhoittunut millään, ja kaaottinen tilanne päättyi päivystykseen Ressun päästyä irti ja potkaistuaan mua päähän ja käteen. Pahemmin ei onneksi käynyt kenellekään, mitä nyt silmälasit heittivät volttia. 

Ressun käytös on tämän kahden viikon sisällä muuttunut radikaalisti, se saattaa karsinanovensa yli hyökkiä hevosia tai ihmisiä päin syyttä ja varoittamatta tai peruuttaa käytävällä toisen hevosen päälle ohikulkumatkalla. Sen karva on älyttömän huonossa kunnossa ja lähes kaikki lihakset tippuivat alle viikossa.

Jokin on siis pielessä. Ihan oikeesti.


Tää on asia, mitä mä en ikinä uskonut sanovani tässä vaiheessa yhteistä taivalta. Mä en halua sanoa tätä. Tää asia tuottaa mulle hirveän pahan olon ja niin ison tuskan, ettei sitä voi käsittää kukaan. Mä rakastan Ressua enemmän kuin mitään muuta, vaikka mun on myönnettävä että osittain mä alan pelätä sitä. Tässä maailmassa mikään tai kukaan ei oo ollut mulle näin tärkeä, mistään muusta luopuminen ei oo näin vaikeaa, enkä oo takuulla ikinä ollut näin rikki. 

Ressusta tulee enkeliheppa.


Vaikka tää on rankkaa, elämässä jatketaan eteenpäin, eiks niin? Muistot ei koskaan katoa <3

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

054. Monitoimiponin monitoimipäivä

Ihan alkuun voidaan yhdessä kauhistella, että ihan minun omalla päiväkirjallani on jo erittäin suuret yhdeksän seuraajaa! Se on oikeasti paljon.


Tänään meillä kävi vieraita - tai oikeastaan vieras - ja Musta Monitoimiponi sai monitoimipäivän. Essi tuli Ressua moikkaamaan ja ratsastamaan vähän extempore, asiasta juteltiin eilen ja totesin sitten, että tule vaikka huomenna ja Essihän tuli!

Ensin poni joutui poseeraamaan tarhassa, ennenkuin se pääsi Essin kanssa ensin kentälle töihin. Tarkoitus oli mennä kentällä sileällä, että poni saa kunnolla liikuntaa muutoinkin kuin juoksuttaen, sillä allekirjoittaneen selkä on viime tiistain tipahduksesta johtuen edelleen eri mieltä siitä, liikutetaanko Ressua ratsastaen vaiko ei. 


Näimpä Essi ratsasteli megajumisen Mustan kentällä ensin ja sitten muuttui suunnitelma: pellolle! Sitä ennen kuitenkin päädyttiin ottamaan muutama hyppy Essin ohjaksissa, kun viime estekarkelot päättyivät vähän enemmän ja vähemmän ikävällä tavalla. Molemmilla oli hauskaa.

Sitten ei muuta kuin sinne paljon puhutulle pellolle vähän kävelemään ja ravaamaan. Ja sen jälkeen käytiin vielä vähän matkaa maastossa kävelemässä. 



Ja näin kulki Mustan monitoimiponin monitoimipäivä.



Eilen allekirjoittanutkin yritti tämän selän kanssa hyvässä ja ei-niin-hyvässä yhteishengessä vähän ratsastella ilman satulaa. Ressu oli oikein mallikas ja mahtava ja jopa kuskiin saatiin jotain rotia, kun rakas ystävämme Janita seisoi kentän keskellä huutamassa juueitä. 

Ratsastus oli hauskaa, mutta se selkäsärky joka tätä hauskuutta seurasi, ei puolestaan ollut. Burana on paras kaveri, vai miten se meni. Kolme kertaa olen tippumisen jälkeen ratsastanut ja aina se vaan särkee yhtä paljon. Pitääkö tässä lähteä moikkaamaan valkotakkeja?



Essiä oli megahauskaa nähdä ja Ressu pääsi töihin - seuraavalle kerralle me Essin kanssa salaa suunniteltiin sellaista mahdollisuutta josko päästäisiin maneesille vähän hyppäämään kun seuraavan kerran Essi tulee poneilemaan!

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

053. Melkein-kakkua ja kokonaan-kakkua

Äh, taas!


Jep, taas. Ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Paitsi keksimään tekosyitä.

Siitä sen enempää jauhamatta saatte tietoonne kuinka jälleen kerran sain kehitettyä itselleni hyppykammon.

22.10. otimme taas pomppupäivän. Herra Poni oli hiukan tahmealla tuulella eikä meinannut loikista tulla mitään. Ja sitten se yhden kerran taas ryntäsi. En muuten maastoutunut, se ei ehtinyt ihan pukkiloikkiin asti. Kentän reunalla seisova porukka miettii, miksi kuski huutaa eieieitä naama punaisena ja roikkuu ohjissa, kun poni kerrankin laukkaa eteenpäin. Jep.


Onneksi meillä on Janita. Ja sinne katosi taas sekin yhden ryntäyksen kestänyt energia. Janita siis kiipesi kyytiin esitelmiöimään allekirjoittaneelle, ettei se poni ketään aio tappaa (paitsi meikäläisen, ainakin mun korvien välissä). Lopuksi vielä kuskin vaihto ja muutama hyppy.

Mutta mitä tekee kuskin jalka?

Tässä tämä ryntäyshyppy. Juuri siltä se näyttääkin, eikö vaan?

Me oltiin viime torstaina estetunnilla, joka oli elämäni toistaiseksi suurin virhe. Opettaja kyllä tuntia sovittaessa lupasi pilvet ja kuun taivaalta sen lisäksi, ettei mitään sellaista tarvitse hänen tunnillaan tehdä, mitä ei uskalla. Vaan mitä tapahtui heti ensimmäisen viidentoista minuutin sisällä?

Oikein.

Oli muuten ensimmäinen ja viimeinen estetunti meillä, yksinään pysyy varmemmin hengissä. 


Eilen oli luvassa taas Maaritin tunti. Ensimmäinen pakkaspäivä ja se huomattiin: Herra Poni näki kuu-ukkeleita ja niiden kavereita jo matkalla tarhasta talliin, ja sen lisäksi käytävällä ja kentälläkin.

Ja taas on vuoden putoamissaldoa nostettu yhden pykälän verran. 

Olin muuten jo varma, että pysyn siellä, kun puoli kenttää pukkirodeota onnistui. Ja sitten sieltä tuli se megapukki. Koskakohan opin, että se megapukki tulee sieltä aina, ennemmin tai myöhemmin, koska tähän asti se on sieltä tullut aina ennemmin tai myöhemmin? 
Joka tapauksessa Ressun uusi käsikirjoitus ei myöskään onnistunut, sillä ensin kiipesin takaisin kyytiin, mutta totesin ettei tästä tule yhtikäs mitään. Tulin sieltä alas nimittäin jälleen kerran suoraan selälleni, ihan niinkuin aina ennenkin. Käynti meni sen varjossa, että tunnin päästä saa särkylääkettä, mutta ravi olikin jo sitten aika ehdoton no-no. 

Siinä vaiheessa Ressun käsikirjoitus meni totaalisesti pieleen, kun Maarit kiipesi kyytiin ja näytti ponille kuu-ukkelit ja sen lisäksi vielä aurinkoukkelitkin. 


Ja hei, nämä megamakeat tarhakuvat (ja kaikki muutkin) ovat Janitan napsimia!





tiistai 18. lokakuuta 2016

052. Mustavalkoista pyykkinarutaistelua

Lauantaina 15.10 oli vuorossa taas tappelua sykeröiden kanssa, tappelua ponin pakkaamiseksi traileriin, tappelemista verryttelyssä ponin kuulolla olosta ja tappelua radalla eteenpäinliikkumisesta.

Tai sit ei. Sykeröt olivat kovin mun kavereita, siitä kiitos tallintekijälle jolta sain maailman parhaat vinkit sykeröintiin, vaikka jokin nimeltä mainitsematon Herra Poni yritti vaikeuttaa asiaa pomppimalla duracell-pupun lailla edestakas ja ylösalas pitkin käytävää, mur.
Traileriin Herra käveli kolmannella lähestymisellä ja käyttäytyi kisapaikalla yksin traileriin jäädessään varsin mallikkaasti, verkassa pystyttiin jopa laukkaamaan ilman että paikaltapoistumisen vaara häilyi yllä ja radalla liikuttiin eteenpäin.

Nämä kaikki neljä huiman hyvälaatuista kuvaa ovat
 Janitan ottamia ja K.N. Specialista

Sanoiko joku jotain kuskin ohjienpitotaidosta?

No sanoi.

Valmentaja sanoo, Janita sanoo, äiti sanoo ja tuomari sanoo. Mur. Iso Mur. Kyllähän se poni laukkaa jos allekirjoittanut pitää ohjat tuntumalla. Mutta se poni ei laukkaa jos allekirjoittanut heittää ohjanperät ponin korviin. Äh, ei näin.

Mä olin kyllä tyytyväinen, vaikka Ressulla olikin vähän omaa kivaa molemmilla radoilla

Ei, vaan mun mielestä kesken peruutuksen kuuluu peruuttaa radalta ulos, jos siihen on mahdollisuus (kakskoipinen kyllä totesi, että onneks tuomari ei nähnyt, vaikka mä en ihan ymmärrä, mitä tommoinen pieni jäynä ketään haittaa). Ja mun mielestä kesken laukan on ihan vaan poneilun ilosta kiva pysähtyä ja vähän pukittaa. Ja minkä sille pieni poni voi, jos tulee kakkahätä kesken keskiravin. Sori but ;)



Hauskaa oli ainakin, vaikka prosentit eivät hääppöisiä näyttäneet - ainakaan jos viime kertaan viittaa, tosin siihen ei ehkä kannata viitata, ne radat oli molemmat silkkaa hyvää tuuria ;) C.n radalta saatiin kuitenkin yli 60, 60.909% ja K.N. Specialista huvittavan tasan 53 %, oltiin muuten viimoisia ja meitä seuraavalla prosentit yli 58, hups...
Häntä pystyyn (ja kuskilla leuka...) ja talven jälkeen uuteen kisakauteen hyvillä mielin toivottavasti vähän parempina, katse menosuunnassa ja OHJAT TUNTUMALLA.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

051. Ohjat vs. mummon pyykkinarut

Jestas, nythän allekirjoittanut ihan innostui. Kirjoittamisesta nimittäin. Ajattelin tulla sepustamaan eilisestä tunnista, jossa oltiin ihn keskenämme kahdestaan kun kaveriponit estyivät tulemasta. Sovittiin ensin niin, että Maarit ratsastaa Ressun läpi ja sitten on meikäläisen vuoro kiivetä sinne keikkumaan ja heilumaan kahden radan verran.

Kuvat ovat toissaviikon Maaritin tunnilta ja jälleen Janitan käsialaa

Ressu esitteli lievästi ilmavaa takapäätään myös Maaritille useampaan otteeseen ja sai takaisin naurut useammaltakin ihmiseltä. Ihan Mikko Mallikas se oli, kai nyt, kun kuski osasi ratsastaa. Taas saa allekirjoittanut todeta itselleen, että opettelepas ratsastamaan...



Olipas harvinaisen letkeä ja kiva ponimus kuulkaa kunnon läpiratsastuksen jälkeen! Onneksi Maarit lupasi ratsastaa Ressun ensi tiistaina, kun tämä tyttönen äiteensä kanssa päätti ihan extempore lähteä heittämään lapinreissu, vaikka sen alunperin piti jäädä tänä vuonna haaveiluksi. En pistä vastaan ;)



Nyt asiaan. Käytiin siis molemmat lauantain radat läpi ja sain niin monta ahaa-elämystä että numerot tuskin riittää.

MUTTA.

Se isoin mutta, Ne ohjat. Se ohjien pituus. Ja nimenomaan pituus, ei lyhyys eikä mikään muukaan. Mitäs jos liimaisin hanskat kiinni niihin ohjiin? 

Joka tapauksessa Ressu oli kiva ja molemmista radoista jäi hyvä fiilis, vaikka ne menivätkin vähän niin ja näin. Mutta sain kyllä palautetta. Siitä ohjien pituudesta. Ja luottoa siihen, että jos pidän ne ohjat tuntumalla enkä mummon pyykkinaruina, se laukkakin säilyy pidempään. Niinhän siinä viimeksikin kisoissa kävi, ohjat oli kädessä ja laukka pysyi yllä. Siis iskostakaamme kuskin päähän, että se ohjien pois heittäminen ei yhtään edistä sen laukan ylläpitämistä. 


Laukka oli kaksi viikkoa sitten älyttömän vaikeaa. Ja ne ohjat on älyttömän pitkät. Oppisit jo.
Hyvillä fiiliksillä odotellaan lauantaita! Tänään ponilla oli kauneudenhoitopäivä: ohenneltiin vähän harjaa lauantaina varten ja leikkailtiin vuohistupsuja ja ylikasvaneita siilejä takaisin ruotuun. Ja käytiin kentällä köpsöttämässä ilman satulaa erittäin letkeää käyntiä, ja luvatusta käyntilenkistä... No, tuli jälleen käynti-, ravi- ja laukkalenkki. Pääasia että on kivaa!

Nyt meikäläinen ottaa powerpoint onlinen kauniiseen käteen ja valmistelee shetlanninponin valjastusohjeen valmiiksi huomista varten. Näin meillä maatalousyrittäjillä menee koulussa ;) Lauantaihin!

maanantai 10. lokakuuta 2016

050. Voihan (kuva-)aktiivisuus

Juuri se. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, vaan luvassa ihania Janitan photoja syysväreissä sekä kuvia toissapäivän irtohypytyksestä, jonka Janita järjesti allekirjoittaneen löhötessä mökillä paljussa... Monta kiitosta siis siihen suuntaan!



Tää on mun lempparikuva näistä kaikista, ei huolta, somet on jo räjäytetty ;)
En. Mua ette kuvaa. Tai ainakaan mä en höristä mun
korvia. EN. Kuvatkaa keskenänne.
Tylsää-äää-ääää!


Sitten vielä ne kaverikuvat. Tai siis niiden yritykset, sillä tuo punainen osapuoli ei kyllä ollut yhtään kuvauksellisella tuulella.




Sitten pomppuihin.

Meikäläinen löhösi kerrankin mökillä porukoiden kanssa ja sysäsi ponin Janitalle, joka otti sen mukaan hyppykarkeloihin. 





Ja hei. Lauantaina on luvassa taas kireitä nutturoita ;) Sen kisapostauksen jälkeen ei sitten saada aikaan tällaista hiljaisuutta, eiks vaan!